Animaatiossa maailma peittyy maitomereen – mutta mitä tapahtuu ENNEN maidon nousua?
Muistan sen epätoivon kun maitoa ei tule ja vauva pitäisi taas ruokkia – millä muka! Tästä tuskasta idea elokuvaani lähtikin. Olimme esikoisen kanssa sairaalassa viisi päivää, kun maidontulo lähti niin hitaasti liikkeelle. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon työtä imetyksen käynnistyminen vaatii. Vauva oli innokas mutta ei löytänyt oikeaa imuotetta, nukahteli vaan haukattuaan kerran rinnasta. Imetys sattui. Rintakumia kokeiltiin. Hoitaja toisensa jälkeen asetteli vauvaa ja rintaa oikeaan asentoon. Pumpatakin piti, aluksi muutama milli, mutta seuraavana päivänä jo 20 milliä, sitten jo 30 milliä kerrallaan. Ahdisti. Vauvan syöttöpunnituksissa epätoivo tiivistyi: vauva painoi syöttämisen jälkeen vähemmän kuin aikaisemmin! Painonlaskua seurattiin vakavana. Koin valtavaa epätoivoa: en pysty ruokkimaan omaa vauvaani.
Tiesin että pitää rentoutua vaikka koko keho on jännittynyt ja kavahtaa vauvan kivuliasta haukkausta. Sairaalan moneen kertaan kopioidut monistelappuset eivät suoranaisesti inspiroineet imetykseen, joten aloin tietoisesti luoda päässäni kuvia maidosta, maitoputouksesta, maitotulvista. Tajusin, että imetys on pitkälti päänsisäistä toimintaa: on huijattava itsensä uskomaan että maitoa on juuri tarpeeksi, että minä ja vauva osaamme tämän.
Hoitajien tiukalla ja mutta lempeän asiantuntevalla opastuksella maidontuotanto käynnistyi kunnolla (siinähän kuluu noin kolme päivää), imuote löytyi, ja aloin saada rentoutta ja itsevarmuutta imetykseen. Jossain vaiheessa imetys alkoi sujua ja minusta tuli se äiti, joka rennosti kantaa lonkalla vauvaansa ja imettää ihan missä tahansa.